Mursu

Tolvin veljesten Lauhkeat lampaat -duo ei ole jäänyt polkemaan paikoillaan. Ensimmäinen ep:nsä (7", Pohjoisten kukkaisten äänet 2003) oli lunkia perkussio&puhaltimet-hippeilyä, mutta nyttemmin ovat puhaltimet jääneet enimmäkseen pois ja tulleet korvatuiksi epämääräisillä äänilähteillä. Musiikkinsa nojaa silti edelleen intiimiin läsnäoloon ja pieniin ääniin. The Most Pöllö äänilähteetensimmäisen raidan jälkeen. Perkussiot ovat jäljellä, mutta puhaltimien paikan ovat vieneet monenlaiset rälläkät, joiden tarkempaa identiteettiä on useimmiten lähes mahdoton arvailla. Kiertoa, rapinaa, nitkutusta, puhinaa. Ajoittain (a-puolen n alkaa valtaavat pian alaa tutunkuuloisella improlla, mutta ne epämääräiseteljäs raita) meno on kuin pikkuautoilla leikkimistä, joka saattaisi yksinään kuulostaa lähinnä naurettavalta, mutta albumikontekstissa toimii kuin ns. häkä. Yllättävin veto on kuitenkin a-puolen kolmas raita, jossa etäinen tambura (?) ja valitus (?) säestävät mieletöntä breakbiittiä (live-breikkiä).
Loistavaa. Parhaimmillaan levy on kuitenkin b-puolella, joka sisältää yhden, koko levynpuoliskon mittaisen improvisaation, joka on ajoittain kaunista, ajoittain salamyhkäistä ja aina hyvää. Lampaitten hienoin levy, sanon ma.
[Lauhkeat lampaat: The Most Pöllö (LP, Qbico 2006)]

Avaruksen uusinta albumia kuunnellessa sen sijaan tulee vääjäämättä mieleen ajatus: joko
taas tätä? Vesikansi on taltioitu livenä viime vuonna Irlannissa ja koko levyn kuunteleminen yhtäjaksoisesti on tarpeettoman puuduttava kokemus. Kaoottinen temmellys toimii paikka paikoin, mutta on liian usein liian tuttua, liian tylsää. Avausraita "Lapsivesi" on mukava noise-rykäys, mutta "Löylyvesi" turruttavaa möyrintää. Pidempi "Vissyvesi" on ajoittain ihan kiinnostava. Onhan se toki jo ollut tiedossa, että Avarus toimii "hit & miss" -periaatteella (kuten niin moni muukin vapaan musiikin edustaja), mutta kysymys ehkä kuuluukin siten, että kauanko sitä vielä viitsii niitä osumia etsiä? Ainakin kompaktimpi muoto olisi tervetullutta, näin pitkää levyä ei vain oikein jaksa.
[Avarus: Vesikansi (CD, Secret Eye/Lal lal lal 2006)]

Verta juonut, lihaa syönyt

Keijon moninaisilta levyiltä löytyy monenlaista musiikkia. The Free Playersin kanssa äänitetty After at Once sisältää "hillittyä" ryhmäimprovisaatiota. Perkussiot ja kielisoittimet hallitsevat useimmilla kappaleilla äänimaisemaa. Pillejä ja elektroniikkaa kuullaan myös. "Touches" on levyn kohokohta, kovasti jatsahtava biisi, jossa ISO basso ja kitara kiemurtelevat keskenään. "Between Blue and Yellow" jatkaa jatsahtavalla linjalla, laiska komppi jolkottaa ja pillit livertää vieressä. Avausbiisi "A Short Cry" ja nimibiisi "After at Once" ovat utuisempaa improa. "Awake There" on vähän kuin sitä kaikkein vapainta ja oudointaa Arkestraa, mutta riisuttuna versiona. Levyn päättävä "Sword Abandoned" on samankaltainen folk-laulu, kuin Keijon edellisen Digitalis-levyn Palla, Blown from Here avausraita "Palla with the cattle". Näitä hienoja lauluja kuulisi mieluusti kokonaisen albumillisen verran.
[Keijo & The Free Players: After at Once (CD, Digitalis 2006)]

Joskus on vaan sillain, ettei oikein innostu. Triplapuisto-kasetti on yksi Jan Anderzénin Tomutonttu-aliaksen äänitteistä ja ainoa, jonka olen kuullut (lukuunottamatta Utonin kanssa tehtyä Hevoset-kasettia) ja se nyt vaan on sillain, ettei oikein jaksa innostaa. Hälyluuppeja, jotka alkaa, jatkuu ja loppuu. Ei saa otetta, äänet ovat mielenkiinnottomia, mitään ei tunnu tapahtuvan vaikka koko ajan tapahtuu. Ehkä vika on kuulijassa, mutta todettakoon vielä, että yksipuolinen kasetti on tyhmimpiä musiikkimedioita mitä on.
[Tomutonttu: Triplapuisto (KAS, Imvated 2006)]

Fetissi

Vinyyli on kaunista. Planned Confusion on prässännyt mustalle muoville Grey Parkin uuden sinkun. A-puolen "Heliosis" säväyttää. Maadoitusvikaiset sähkölaitteet jammailevat lintujen kanssa. Se on mukavaa. B-puolella kuullaan tulikuuma dance-remix "Severe Heliosis". Jos ameebat järjestäisivät limudiskoja, niin tää olis varmaan kova sana siellä.

Manchesterin Type Records taasen on julkaissut seitsemän tuuman lärpäkkeellä jeesuspoppareita Paavoharjua. Uskallan/Yllään on aamu, korennot ja kesä on levyn nimi. En oikein välitä Typen kansisuunnittelusta, mutta toissijaistahan moinen. "Uskallan" on nätti, ylevä laulelma, joka ei kumminkaan ole ihan 100% onnistunut. Viilausta vaille. Mutta kuten usein ennenkin, tästäkin Paavoharjun laulusta tulee jollain epämääräisellä tavalla mieleen epämääräinen kotimaisen käännöspopin/iskelmän fiilis, sellaisen vähän taivaita tavoittelevan, patetiaa sisältävän popin/iskelmän ("Muuttohaukka", "Kissojen yö" sen tapaista). En oikein tiedä miksi, mutta jostain syystä. Kuitenkin. "Yllään on aamu" on tuommonen hämyambient-instrumentaali, joka sopisi ehkä paremmin albumille välikkeeksi kuin sinkun b-puolelle. Nättiä, mutta ei se yksinään tunnu oikein miltään.

Jumalalla ei oo karvoja

Tampereen Viihdeimperiumi jysäyttää jälleen. Kesän 2006 virallinen hittisingle on Lipposen levyn ja kasetin uusin seitsemän tuuman vinyylilärpäke. A-puolella Mikko Torvisen viihdeorkesteri esittää sävellyksensä "Haistakaapa vittu". Soundinsa on suomalaista uutta aaltoa ennen sen muuttumista ns. suomirokiksi. Viimevuotinen "Maaseutu" oli löysähkö esitys, mutta tällä kertaa on osuttu siihen tikkataulun sisimpään renkaaseen. B-puolella astutaan astetta merkillisemmille urille. Moppi ja Aivokurkiaiset -kombon "Homoreikä" on koskettava kertomus seksuaalisen identiteetin löytämisestä. Tarinaa siivittää mukava rytmisoitanta. A-luokan laatumakkaraa!

Kesän 2006 riettain levyjulkaisu taasen on Yölaulajien debyyttialbumi Helmiä sioille (CD-R, Luovaja). Parisenkymmentä rivoa rallia, laulelmaa ja juttua. Mikään ei ole pyhää ja vaikka välillä tolkuton retostelu on melkein liiankin päällekäyvää, on tämä silti hitsin hauska. Ja kyllä tältäkin levyltä mainion hittisinglen saisi: miten olisi vaikka "Svengaa Esa svengaa"/"Anaaliprolapsi"?

Heavy metal thunder!

Circleltä on jälleen tullut pari uutuusjulkaisua. Voipi olla, että tätä kirjoittaessa ehtii ilmestyä taas muutama, sen verta ahkeria ovat levyttämään. Yhdysvaltalaisen No Quarterin julkaisemalla Earthworm cd-ep:llä Circleä vahvistaa Lehtisalon fanittaman edesmenneen tukkahevibändi Jesters of Destinyn Bruce Duff ja meno on sen mukaista. Ep:n neljä biisiä ovat todennäköisesti kaikkein taviksinta, suoraviivaisinta Circleä ikinä. Hard rock -mättö on toki tunnistettavasti Circleä toistoon keskittyvine riffeineen, mutta Duffin vokaalit ovat sellaista peruskamaa, mitä tämän bändin levyillä ei ole pahemmin kuultu. Vaan ei se nyt suuremmin haittaa, hauska levy tämä ja varmaan ollut hauskaa sitä tehdessä. Paras biisi on kuitenkin se hämyisin, "Coda", jonka laskeutuva pianokuvio on itsestäänselvyydestään huolimatta hitsin kaunis. "Taking It Back" on myös varsin jees kuiskailuineen. Molemmat ovat, ei-niin-yllättäen, sitä tutuinta Circleä. Hevimetalli tuntuu kumminkin luonnistavan Circleltä parhaiten täysin omilla ehdoilla tehtynä, eikä Duff ole Mika Rätön vertainen rääkyjä.

Brittiläisen Fourth Dimension -levymerkin Arkades -LP taasen on livetallenne Circlen viimevuotiselta Yhdysvaltain kiertueelta, äänitetty legendaarisen vapaan radiokanava WFMU:n livesessiossa. Ei mitään hevimetallia tällä kertaa (eikä NWOFHM-leimaa); Circlen live-älppäreille ominaisesti musiikki on hämyistä, tiheää improvisaatiota. Munkkilaulua ja höpötystä, hidasta etenemistä vaan ei kasvamista. Kaikki on sitä yhtä Ääntä. Kaunista, merkillistä, mukaansatempaavaa. Ja tämä on kiedottu kansiin, joilla Circle esiintyy bandiitteina ja southern rebeleinä. "Our Rhodes is bigger", indeed, pyssysankarit.

Tivolin Interstellar Overbike (CD, Last Visible Dog) on 70-lukulainen levy, lähes retrofetisistisellä tavalla. Musiikki, kannet, sanoitukset, kaikki huokuu 70-lukua, likaisia hippejä happopäissään mäiskimässä kosmista hevijunttausta. Bändivertailut ovat laiskan kriitikon tunnuskuva, mutta heti alkusekunneilta tulee mieleen niin vahvasti Hawkwind, ettei mielikuvaa voi olla mainitsematta. Laulajansa pyrkii sankarimetallimaiseen ilmaisuun, ei ihan onnistu, mutta se ei haittaa. Vaikka voisi todeta, että levy toimisi ilman lauluakin, on tuo pompöösi ilmaisu ja uskomattomat sanoitukset jotain niin röyhkeää ja piittaamatonta, että ne mielellään pitää mukana levyllä. Kuten Pharaoh Overlordin #4, tämä on mielettömän hauskaa ja hyvää hevimusiikkia.

Sala-arhimo: Pelko pois (CD-R, Time-Lag Records 2006)
Sala-arhimo: Sala-arhimo (CD, Last Visible Dog Records 2006)

On pakko myöntää, että Islajan (sekä Tarujen saaren) keikoilta ja levyiltä tutun Sala-arhimon kahta soolodebyyttiä ensi kertaa kuunnellessa tuli mieleen, että onko tämä nyt tarpeen? Ihan hyvältähän se musiikki kuulosti, mutta ei siitä löytynyt oikeastaan mitään "uutta". Samantyyppistä hämyfolkkia tekee jo niin moni muukin, että vieläkö yhtä tarvitaan?

Täytyy myöntää, että runsaan kuuntelun jälkeen olen yhä jokseenkin samaa mieltä Last Visible Dogin julkaisemasta Sala-arhimosta. Sen perusprobleema on se, että vaikka se on hyvä ja miellyttävä kuunnella, se on sitä niin tutulla tavalla, että ainakin tämä kuulija turhautuu. Mikään ei pahemmin säväytä, jos ei inhotakaan. Miinusta levylle tulee myös sen laulukeskeisyydestä Pelko pois-levyyn nähden: Sala-arhimon vokaalityylissä on jotain, joka ei tätä kuulijaa kovasti miellytä.

Pelko pois -levy oli ilmeisesti alunperin saatavilla viime vuotisella Yhdysvaltain kiertueella ja on erittäin mukavaa, että Time-Lag on julkaissut sen uudelleen helpommin saatavilla olevaksi, sillä se on huomattavasti raikkaampi kuuntelukokemus. Äänimaailmaa hallitsevat puhallinsoittimet ja esimerkiksi saksofoni-keskeiset "Aamuhetki" ja "Ilmestys" tuovat parhaalla mahdollisella tavalla mieleen vanhan Canterbury-soundin. Pelko pois on kansiaan myöten hieno levy ja erityisesti juuri saksofonin läsnäolo nostaa sen pois tavanomaisimman hämyfolkkailun suosta. Lisää tällaista, juu.

Kuupuu: Kulta sulka (CD-R, Kuupuu 2006)

Kuupuun tuorein kotikutoinen omakustanne, Kulta sulka, on jokseenkin kaksijakoinen levy. Aiemmilta levyiltä tutut luupatut dronet kuulostavat ajoittain karkean teknologisilta tai jopa päällekäyvän hyökkääviltä (kappaleen "Linnut" alku, "Galatica"), kun ne asetetaan rinnakkain levyn lempeiden akustisten kappaleiden kanssa. Toisaalta tämä kahtiajako on helppoa jättää huomiotta, jos kuuntelee levyä taustamusiikkina, mutta tarkemmassa kuuntelussa levystä jää tarkemmin määrittelemättömän epätasapainoinen tunne, mikä viehättää ja saa kuuntelemaan levyä uudelleen.

Erikoismaininnan levyn kappaleista ansaitsee "Myrskylaulu". Akustinen kitara, ääni ja sadetta sekä salamointia. Kuulostaa niin itsestäänselvältä, niin suurelta kliseeltä, ettei moista saisi rangaistuksetta edes ajatella, mutta niin se vaan on, että "Myrskylaulu" on fantastinen.

Tämä on kaiken kaikkiaan sellainen levy, josta ei oikein saa otetta, mutta jota tulee kuitenkin kuunneltua tavattoman paljon. Ja se on hyvä juttu.

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat (CD-R, 267 lattajjaa 2006)
Greippi: Hankkiudun eroon tapeteista (CD-R, 267 lattajjaa 2006)
Aineettomaksi temperamentin: Narsk (CD-R, 267 lattajjaa 2006)

Lappilaisessa jazzpunk/punkjazz-yhtye Riukupastorissa soittavan Ville Suopajärven minialbumi sisältää singer-songwriter -tyyppistä materiaalia. Mies ja kitara -lauluja maustetaan satunnaisilla pörinöillä ja surinoilla, mikä pitää kuulijan kivasti varpaillaan. Suopajärvellä on hyviä lauluja ja melodioita ja viimeinen instrumentaalibiisi on varsin kaunis, sillä "eteerisellä" tavalla. Jokin tässä muistuttaa myös 90-lukulaisesta lo-fi/makuuhuonepopista, mikä ei ainakaan tällä kertaa ole yhtään huono juttu. Tavattoman onnistunut levy.

En osta teknolevyjä, enkä juuri kuuntele teknolevyjä. Jos useammat teknolevyt olisivat kuin Hankkiudun eroon tapeteista, asiat voisivat olla toisin. En tiedä, kuuluuko huumori musiikkiin, mutta musiikki voi kuitenkin olla hauskaa. Jopa trance, kuten "Kaikki kaikesta" ja "Poiju aktivoi paikan" hyvin todistavat. Levy alkaa nintendoilulla ja ennen loppua on kuultu jos jonkinlaista. Välillä mennään preset-soundeilla, välillä ei tiedä mitä ihmettä tapahtuu. Positiivista musiikkia, jossa on lapsenomaista innostusta. Eikä mikään ihme, sillä tekijä on vielä ala-asteiässä. Varteenotettava saavutus, tämä.

Aineettomaksi temperamentin on Taneli ja Teemu Viljakaisen impro-duo, jota pitää heti alkuun onnitella siitä, että ovat keksineet bändilleen nimen, jota ei halua edes yrittää alkaa taivutella suomenkielen sääntöjen mukaan. Koittakaamme siis pärjätä muulla tavoin. Sähkökitara ja rummut ovat musiikin työkalut ja vapaa improvisointi sen viitekehys. Kolmeen kappaleeseen jaettu levy soljuu niin vaivattomasti kappaleesta toiseen, että sitä voinee pitää yhtenä, reilun puolen tunnin mittaisena teoksena, vaikka kappaleet lienevätkin erillisinä äänitettyjä. Duon ilmaisu on tilavaa, mutta tiivistä: kitaristi Taneli soittaa pääasiassa lyhyitä, iskeviä fraaseja, Teemun rummut paukkuvat free jazzin hengessä. Narsk on osuva nimi levylle, soundit ovat riipiviä ja narskuvia; soitossa on kuitenkin sen verran ilmaa välissä, että ihan silmille ei hypitä. Laadukasta.

Boris Morgana/Hetero Skeleton (KAS, Sloow Tapes 2006)

Kasetillinen improvisaation vapaammalla ja meluisammalla laidalla operoivaa musiikkia. Boris Morgana johdattaa ajatukset free jazzin pariin, mutta johtuuko se vain saksofonin läsnäolosta ja rumpali(e)n rumpaloinnista? Kenties, ehkä ei, mutta eipä se liene olennaistakaan. Boris Morgana kuulostaa tässä hetkessä hyvältä ja idearikkaalta. Kaikki äänet eivät aina kuulosta parhailta mahdollisilta, mutta yhteensoitto pääasiassa toimii, eikä epämääräisen mielenkiinnottomaan möykkäämiseen ajauduta. Peukut ylös, lisääkin kuuntelisi.

Hetero Skeleton on sekin aiemmin ehkä muistuttanut jossain määrin free jazzia, mutta tällä kertaa moiset mielleyhtymät pysyvät kaukana poissa. Tähänastiset julkaisunsa ovat olleet niitä sellaisia, jotka toimivat tietyssä mielentilassa (vanhahtavaa nuorisokieltä omaksuakseni) ns. kybällä. Hyperaktiivinen meuhkaaminen on varsin positiivinen juttu. Tällä kertaa on käynyt niin, että joko ei olla oikeassa mielentilassa, tai sitten kasettipuoliskonsa on vähän tylsä. En ole varma, kummasta on kyse, mutta jotain hieman puuduttavaa äänimaailmassa on.

Kuusumun profeetta: Hymyilevien laivojen satama (CD, Ektro Records 2006)

Kuusumun profeetta aloittaa uusimman, merihenkisen levynsä kahdella kappaleella ("Hän jota ei koskaan ollutkaan", "Syysaika"), jotka tuovat vahvasti mieleen bändin kaksi ensimmäistä suomenkielistä levyä, eritoten niistä jälkimmäisen, Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari (Ektro Records, 2002). Tuttuus helpottaa, lämmittää sydäntä. Edelliseen, kolmanteen levyynsä olivat monet pettyneitä, niin myös allekirjoittanut. Profeetan "hevilevynä" pidetty Sanansaattaja oraakkeli salamurha hyökkäysvaunu (Ektro Records, 2004) ei oikein lunastanut lupauksiaan. Livenä niin raskaan energiset hevirepäisyt olivat laantuneet studiossa pääasiassa hieman yhdentekeviksi progeiluiksi, eivätkä listamenestys tai hieno musiikkivideo oikein onnistuneet peittämään sitä seikkaa, että jotain tuntui puuttuvan: 2000-luvun hienoin yhtye ei enää tuntunut niin hienolta.

Hymyilevien laivojen sataman ah-niin-tutulta kuulostava alkukaksikko ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Kuusumun profeetta olisi tällä kertaa vain tyytynyt toistamaan menneitä saavutuksiaan. Ei, sillä jatko paljastaa, että tällä kertaa mennään sinne minne nokka kulloinkin osoittaa, hitaasti taikka nopeasti, eikä taanepäin katsella. Jo levyn kolmas biisi, "Binääripyhimys", ottaa äkkiväärän käännähdöksen kohti Rätön ja Lehtisalon hassuttelevaa avaruuspoppia (jopa niinkin paljon, että "Binääripyhimys" kuulostaa siltä, kuin olisi jäänyt yli Rätön ja Lehtisalon viimeisimmän levyn sessioista.)

Jatkossa kuullaan paljon sitä vanhaa ja tuttua Profeettaa, mutta myös paljon muuta. Tällä kertaa on jatsi syöpynyt entistäkin enemmän musikanttien mieliin ja levylle mahtuu monta maukasta hetkeä, jolla yhtyeen kaksihenkinen torvisektio (Irina Niemelä ja Samuli Peltoniemi) hyppää eturiviin ja pistää fuusioiden. Jazz ja rock ovatkin ehkä tämän levyn avainsanat. Torvisektio ja Mika Rätön koskettimet ovat usein pääosassa. Muutamalla kappaleella on mukana myös kokonainen orkesteri ja yksi levyn parhaita hetkiä koettaneenkin kappaleessa "Tunnit muuttuu minuuteiksi", jossa letkeä rokkikomppi hiljaksiin hajoaa alkutekijöihinsä ja orkesteri päästää ilmoille Henry Cow/rio -henkisen kamari-improvälikkeen, ennenkuin taas palataan rokkihommiin.

Nannaa sanon minä.

Joose Keskitalo: Kaupungit puristuvat puristimissa (CD, Helmi levyt 2006)

Joose Keskitalo on pikkuhiljaa ja hiljakseen kiivennyt kotomaamme laulaja-lauluntekijöiden ykköskastiin. Keskitalo on omalla tavallaan hyvin vanhahtava esiintyjä ja etenkin esikoislevynsä Luoja auta (Helmi levyt, 2004) toi mieleen 60-lukulaisen folk/protestilaululiikkeen, joskin sillä varsin suurella erotuksella, että Keskitalon raamatulliset sanoitukset kuvastavat vahvasti kirjoittajansa uskoa. Onkin ollut jokseenkin masentavaa huomata, että Keskitalosta kirjoittaessa tämä uskonnollinen aspekti useimmiten joko unohdetaan tai tietoisesti jätetään huomiotta. Uskonto ei ole seksikästä ja uskikset on noloja. Mutta Keskitalo ei ole nolo edes julistuksellisimillaan. Keskitalon usko ja sen musiikillinen ilmaisu on vahvaa ja vakuuttavaa, jopa ei-uskovaisen korvissa.

Keskitalon uusin levy onkin tästä näkökulmasta pienoinen pettymys. Raamatulliset aiheet ovat joko taka-alalla tai häivytetty lähes huomaamattomiksi Keskitalon kollegoiden Paavoharjun tapaan. Myöskin musiikillisesti uusi levy on jollain tapaa edeltäjäänsä kepeämpi. Biisit ovat edelleen melankolisia, jopa surullisia ja traagisia, mutta debyyttilevyn vimma ja kiukku ovat poissa ja väliin voisi jopa kuvitella kuuntelevansa iskelmällisiä rakkauslauluja, jos antaa keskittymisensä herpaantua.

Musiikillisesti Kaupungit puristuvat puristimissa poikkeaa edeltäjästään myöskin uuden levyn bändikeskeisyydessä. Siinä missä debyyttilevy oli lähes kokonaan Keskitalon soololevytys, on uuden levyn kappaleilla lähes jokaisella mukana vähintään basisti, useilla kappaleilla myöskin kokonainen bändi.

Oli miten oli, Keskitalo on joka tapauksessa kehitellyt levyllisen vallan oivia sävelmiä. "Kuljin minä maantietä" on jopa hittimäisen tarttuva ralli. Silti, edeltäjäänsä verrattuna tältä levyltä puuttuu hieman sitä tunteen paloa, joka teki debyyttilevystä niin sykähdyttävän kokemuksen.

Paavoharju: Tuoteakatemia/Unien savonlinna EP (CD-R, Miasmah music 2006)

Todettakoon heti aluksi, että kyseessä on välityönomainen kokooma varsin sekalaista materiaalia ja näin saatettakoon kyseinen huomio käsittelynalaisesta levystä pois alta.

Kuten sanottua, ep:n sisältämä materiaali on varsin sekalaista, osittain myös hieman keskeneräisen oloista, mutta kuitenkin ihan yhtä viehättävää kuin yhtyeen viimevuotisen debyyttilevyn musiikki. Ongelmallisinta ainakin tämän kuulijan kohdalla lienee se, että hämyisemmät, ambientahtavat kappaleet "Tavataan 12-7-2004", "Tartu tähän hetkeen" ja "Salatut käyvät julki", tuntuvat kovin irtonaisilta, eivätkä oikein tahdo toimia albumikokonaisuuden ulkopuolella. Myöskin laulaja Jenni Koivistoisen vähäinen presenssi on pettymys: häntä kuullaan vain aloitusbiisillä "Nuo maisemat" ja rokkaavalla lo-fi live-versiolla debyyttilevyn "Kuljin kauas"-raidasta.

Tuon tavattoman energisen ja puoleensavetävän kuhmuisen live-vedon lisäksi ep:n tarttuvinta antia lienevät "Mitä sinä et ole", jonka kulmikas noise-funk ei loppujen lopuksi juurikaan kuulosta Paavoharjulta, sekä Joose Keskitalon "Pepe", jossa Keskitalon vieraannuttavalla nuotilla laulettua folk-balladia säestää hauras melodika, akustinen kitara ja suhina.

Kaunista ja kiehtovaa. Seuraavaa albumia odotellessa, propseja säkkikaupalla.

Itäväylä: Itävalta (CD, Verdura Records 2006)
Pharaoh Overlord: #4 (CD, Ektro Records 2006)

Vastakkainasettelun aika on alkanut. Kahden raskaammanpuoleisen kitarajumitusorkesterin kaksintaistelu kuolemaan asti. Kumpi jää eloisana seisomaan?

Noh, Itäväylä paljastuu hieman nynnyksi. Levynsä alkaa vanhahtavalla avaruussyntikkapihinällä ("Kristalliyö") ja asiaan päästessä ("Hyperborea") aloitetaan "Silver Machine" -riffillä, mikä sinänsä plussaksi laskettakoon, vaikka vocoder-laulu onkin tylsää. Nih. Mutta. Okei, Itäväylällä on ihan hyviä boogie-riffejä, fonimausteita ja spacerock-meininkiä, mutta kun tämä on sitten kuitenkin aika tylsä levy. Kunnon jumitusfiiliksiin ei päästä, kun hyvä pöhinä aina keskeytyy. Levyn kuudesta raidasta vain muutama on tiukkaa vääntöä alusta loppuun. Täytyy myöskin sanoa, että Itäväylän postmodernistinen ote ei ole järin viehättävä: ainakin allekirjoittaneelle tulee semmoinen olo, että omaan juttuun ei uskota, pidetään vaan vähän hauskaa. Jokunen hyvä hetki ei riitä kohottamaan koko levyä tarpeellisuuden ylevälle tasolle.

Minun ja Pharaoh Overlordin tiet erkanivat ensimmäisen levyn (#1, Ektro Records 2001) jälkeen. Silloin en nähnyt tarpeelliseksi seurata Lehtisalon tämän sivuprojektin tuotoksia, kun ei se tuntunut tarjoavan mitään järin uutta. Olen saattanut menettää paljonkin, sillä uutuuslevynsä #4 on päättömän hauskaa kuunneltavaa. Lehtisalon lanseeraama "NWOFHM"-termi lienee saavuttanut kulminaatiopisteensä. Circlen metallilevyt ovat tähän asti olleet liian hörhöjä ollakseen sitten kuitenkaan varsinaisia metallilevyjä, mutta nytten on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ja jäljelle ovat jääneet vain pöhöttyneen hevimetallin paljaaksikalutut luut. Ei sooloja, ei suvantokohtia, vain riffejä, riffejä ja lisää riffejä. Mahtavia riffejä. Ja lauluja. Voimakvartetti Lehtisalo, Leppänen, Westerlund ja Kangas (sekä vieraansa Aki Peltonen, Ville Leinonen, Mika Rättö ja Janne Tuomi) ovatten kuin riivattuja pikkupiruja. Hevimusiikki voi olla hauskaakin.

Pharaoh Overlord 1 - Itäväylä 0.

Markku Lahtelan Sirkus: Vol. 1 (CD, Kevyt nostalgia 2006)

Drake's Medicinestä tutut Tomi Pekkola ja Mikko Nenonen, eli Markku Lahtelan Sirkus, ovat vihdoin saaneet esikoislevynsä ulos ja sitä on ainakin täällä jo mielenkiinnolla odotettukin, lähinnä siitä syystä, ettei ollut hajuakaan siitä, mitä oli tulossa.

Ei ole oikein vieläkään. Pekkola ja Nenonen (sekä vierailevat artistit Jarmo Paloniemi ja Jouni Hirvelä) ovat pistäneet kasaan levyn, joka suuntaa jokaisella kappaleellaan toisistaan poikkeaviin tyylisuuntiin. Post rock -tyylittelyä, free folk -henkistä psykedeelistä jamia, no input -improa, free/trässi-jatsia, noisea ja elektroakustista äänimaisemointia. Kaikki klaarataan melkoisella pieteetillä.

Ongelmia kumminkin on. Ensimmäisenä tulee luonnollisesti eteen levyn hajanaisuus: vaikka jonkinlaista oman äänen yhtenäisyyttä löytyy, niin loppujen lopuksi tämä kuitenkin vaikuttaa enemmän irrallisten kokeilujen kokoelmalta kuin perinteiseltä albumikokonaisuudelta. Se ei välttämättä ole suuri ongelma. Suuremmaksi kompastuskiveksi totaalisen kuulonautinnon tiellä muodostuu kappaleiden ajoittainen hengettömäksi käyvä insinöörimäinen kokoaminen ja soittajien virtuositeetti (joka varsinkin joissain kitaraosuuksissa ilmenee häiritsevänä tilutteluhenkisyytenä).

Negatiivistä kritiikkiä ei kuitenkaan haluaisi liiemmin yhtyeelle osoittaa, sillä kaikesta huolimatta levyltä löytyy paljon miellyttävää kuunneltavaa. "Viiniköynnöksen tytär" sykähdyttää free folk/hippikollektiivi -jammailullaan (eipä ole kaukana Circlen vastaavista), eikä "Huuto varhaisilta päiviltä" ole yhtään hassumpaa jaskaa.

Että siis, edelleen mielenkiinnolla odotetaan myös seuraavaa levyä.

(Triviakorneri: mikä yhdistää Markku Lahtelan Sirkusta ja Pekka Strengiä? No tietty itse Markku Lahtela, joka on kääntänyt Semjov Kirsanovin runon "Mutta minä lähden", jonka Streng niin erinomaisesti sovitti musiikilliseen muotoon.)

Mi and L'au: Mi and L'au (CD, Young God Records 2005)

On tietysti täysin epäreilua kiinnittää liiallisesti huomiota ulkomusiikillisiin seikkoihin, mutta minkä ihminen itselleen voi: heikkous, viallisuus ja synti on osamme. Siis, suomalais-ranskalainen duomme on vähän liian... enpä tiedä, hip? Trendikäs? En tiedä. Tuommosia aneemisia mallinnäköisiä eteerikköjä, jotka soittelevat soittimiansa eksoottisen Suomen mystisissä hirsimökeissä ja sitten singahtavat suuren Yhdysvaltain studioiden kätköihin... Tai jotain. Kuten sanottu, on ihan epistä edes miettiä tällaisia juttuja. (Toisaalta, maailma on tosi epis paikka.)

Mutta kun. Ei siinä musiikissa sitten niin suurta hurraamista kuitenkaan ole. Pari hyvää, mieleenpainuvaa biisiä ("They Marry", "I've Been Watching You") ja ihan liikaa vähäistä, mieleenpainumatonta hymistelyä. Turhan nättiä ja keijukaismaista. Minimaaliset (ei minimalistiset) sanoitukset on parempi jättää kansivihosta lukematta, sen verran korneja ne enimmäkseen ovat. Angels of Light (Akron/Family + Michael Gira) on avustanut soittopuolella, joskaan en osaa sanoa, onko se hyvä asia. Miin ja L'aun kitaransoitto (ja laulukin, ainakin osittain) on kuitenkin varsin hyvää ja minua henkilökohtaisesti Angels of Light ei onnistu soundillansa koskettamaan.

Mutta. Jotain tässä kuitenkin on, jotain lupausta. Ehkä sitten ensi kerralla natsaa paremmin?

Tv-resistori: Serkut rakastaa paremmin (CD, Fonal Records 2006)

Miksei Tv-resistorilla ole hittejä? Tai ehkä oikeammin, mitä väliä? Tv-resistori tekee sisäavaruudellisia hittejä. Ne jotka tietää, tietää. Uusimmalla (eli toisella) albumilla sisäavaruudellista hittipotentiaalia omaavat ainakin nimibiisi, "Serkut rakastaa paremmin" -poppis, "j.o.v.h.m.l.s.o.a.m.o. (love)" -slovari sekä "Numerot on meidän puolella".

Mikä on muuttunut sitten Intiaanidisko -debyyttialbumin? No, ei monikaan asia. Sama on sointi sävelten. Rumpali Aleksilla on ehkä vähän isompi rooli, Päivin äänenkäyttö on rohkeampaa ja monipuolisempaa, sanoitukset mahdollisesti hajaosumien sijaan tasaisemmin laadukkaita. Mutta noin muuten, ei paljoa. Samanlainen kimara poppiksia ja slovareita, joskin vähän enempi rokkiakin.

Ei ne kaikki biisit tietenkään ole sitä parhautta, mutta jo vain on esimerkiksi "j.o.v.h.m.l.s.o.a.m.o. (love)" niin täydellinen, että sitä voisi kuunnella noin sata kertaa päivässä. En osaa sanoa, että mitenkä poppilevystä paremmankaan saisi.

Aan: Salamaa (CD-R, Ikuisuus 2006)
Uton: Sacred Hiss/Ghost Oracle (CD-R, Ikuisuus 2006)

Utonin ja Kulkijan yhteistyö vaikuttaa kantavan maukasta hedelmää. Aan-nimellä julkaistu Salamaa sisältää kaksikon ensimmäiset yhteislevytykset vuodelta 2004 (eli edeltävät Suoniin, luihin, ytimiin -liveä). Kuusi pitkähköä kappaletta ovat pienimuotoista, viehättävää musiikkia, joissa akustiset, sähköiset ja (oletettavasti myös) elektroniset soittimet soivat yhteen kadehdittavan luonnollisesti. Musiikki on välillä niin pientä, että termi "mikroskooppimusiikki" tuntuu kaikkein kuvaavimmalta. "Soikea kansa" kuulostaa lähinnä pienten, vipeltävien organismien vahvistetuilta ääniltä ja virtapiirien huminalta (hämäriä mielleyhtymiä David Tudorin Pulsers -teokseen).

Utonin uusi soololevy kalpenee Salamaan rinnalla. Minimalistisia, lyhyehköjä ja katkelmanomaisia droneja, jotka toistavat liikaa itseään. Liian usein tulee näin lyhyen levyn aikana tunne siitä, että tämä on jo kuultu ennenkin. Mitään uutta ei Sacred Hiss/Ghost Oracle tarjoa, mutta toki Uton tekee hyvin sen minkä tekee.

Ville Leinonen & Valumo: Varpunen/Hei, sisareni (7", Fonal Records 2006)
Ris-to: Hessu kostaa (7", Fonal Records 2006)

Jopa tässä vanhan romantikon sydän alkaa läpättämään, kun Fonal julkaisee arkistojen kätköistä Leinosen & Valumon ensimmäiset studiobiisit niinkin kaukaa kuin vuodelta 1998. Sooloseikkailut oli takana ja Valumo koossa. Raastinlauluja -kasetin (KuuMaa 1997, uudelleenjulkaisu Fonal 2002) repimiset ja Muutoksen kevät -kokoelmalla (KuuMaa 1999) julkaistujen Leinos-biisien jylhä Cave -dramatiikka ja Streng-höpöstely on vaihtunut iskelmällisempään henkeen. Eihän nämä kaksi biisiä varsinaisesti mitään unohdettuja helmiä ole, eivätkä sisällä sanoituksellisesti tai sävellyksellisesti mitään, mitä ei myöhemmillä levyillä olisi kuultu, mutta on ne vaan silti hienoa ja ehkä jo tässäkin vaiheessa nostalgistakin kuultavaa. Etenkin "Varpunen", jonka balalaikka-intro, kasakkarytmi ja rautalankakitarointi tuovat lähes tipan silmäkulmaan.

Ville Leinonen on mukana myös Ris-ton ep:llä, tällä kertaa rummuttelijan roolissa. R. Ylihärsilän "sivuprojekti" soittelee lastenlauluja aikuisille. Hiiri & Hessu -teemaiset neljä biisiä ovat kumminkin ihan tuttua Ristoa, mikä meinaa sitä, ettei meinata levylautasella pysyä, kun riuhdotaan laidasta laitaan ja ollaan mahtavia. Ränttätänttärokkia, jatsi-iskelmää, melankolista poppia ja western-fiiliksiä. Lisää, lisää, kiitos.

Olen piirretty hiiri/mutta en Mikki

Uton: Suoniin, luihin, ytimiin (CD-R, Ikuisuus 2005)

Utonin ja Kulkijan viimevuotisella Mental Alaskan yhteiskeikalla taltioitu Suoniin, luihin, ytimiin sisältää hieman vajaat viisikymmentä minuuttia hidasta, vellovaa dronea.

Jokainen tietysti käsittää ylläolevan kuvauksen miten haluaa: toisille se voi meinata maanpäällistä taivasta, toisille vittumaista tylsistymistä. Tällaiset, sinänsä melko hahmottomat äänimassat ovat siitä jänniä, että joskus ne toimivat ja joskus eivät, mutta auta armias, jos pitäisi selittää, että miksi tai miksi ei.

Tällä kertaa suhina toimii kuin tahmea suklaaleivos ja maistuu yhtä makealle. Kertaakaan se ei kestonsa aika tylsistytä ja toimii yhtä lailla taustamusiikkina kuin keskittyneestikin kuunnellen. Ja kuten tuli todettua: en osaa selittää miksi. Enkä halua.

Shogun Kunitoki: Tasankokaiku (CD, Fonal Records 2006)

Fonalin pari viime vuotta (ja toki aiemminkin) ovat olleet niin timangilaatuisia, että nykyisellään Sänpäkkilän jokaista uutta julkaisua odottaa kärsimättömänä ja innostuneena. Islaja, Risto, TV-Resistori, Paavoharju... Ehkä kovista odotuksista johtuen Shogun Kunitokin debyyttialbumi tuntuu jotenkin niin vaisulta.

Retro-fiksoituneen trion elektronimusiikki on siitä piristävää elektronimusiikkia, että se ei loppujen lopuksi juurikaan kuulosta minkään sortin elektronimusiikilta. Okei, toki sen nyt kuulee, että syntetisaattoreita ja sen sellaisia tässä hypistellään, mutta musiikkinsa; se on enemmän rock-musiikkia, rytmien ja sävelkulkujen osalta. Rumpalin läsnäololla lienee osansa tässä mielleyhtymässä, mutta silti. Ei ole vaikeaa kuvitella tätä musiikkia esitettävän esimerkiksi sähkökitaroin.

Lyhkäisellä levyllänsä Shogun Kunitokilla on hilpeä ja hyväntuulinen meininki, mutta vaikka miten päin tai millä mielellä vain tätä levyä kuuntelisin, niin aina jää sellainen olo, että eipä tästä oikein mitään jäänyt käteen. Kaunista on päältäpäin, mutta sisältö tuntuu unohtuneen matkan varrelle.

Majakka ja Perävaunu (CD-R, Luovaja 2006)

Ensikuunteluilla kummastuttaa tähän duoon liitetty impro-leima. Mitäs improa se tämmöinen on, jossa ei edes tapahdu mitään? Majakan ja Perävaunun sähkömusiikki paljastaa kuitenkin salaisuutensa vasta tarkemmalla kuuntelulla. Levyn kolme parikymmenminuuttista kappaletta ovat hitaita, minimalistisia ja näennäisesti muuttumattomia, mutta pinnan alla kuohuu. Muutokset äänen kaaressa tapahtuvat välillä lähes huomaamatta. Ei kai improvisaation tarvitse aina olla niin hyperaktiivista?

Majakan ja Perävaunun esikoislevyn pelastaa ambientin ikävästä maailmasta kaksikon rohkeus äänenkäytössä. Esimerkiksi "Radiotekniikan perusteet" on jopa ilkeän kuuloista, särisevää ja riipivää ja siksi nautinnollista. Pelkkää särinää ei levyllä toki ole. Ehkä parhaiten syväkuuntelussa toimii "Fotoperiodismi", joka on ajoittain jopa jossain määrin melodinen. "Ystävyyskaupunki" keskittyy hitaasti jumittavaan rytmiin.

Majakka ja Perävaunu kuitenkin vaativat kuulijaltaan ehkä hieman liian paljon. Lähes 70-minuuttisen levyn tarkka kuuntelu palkitsee, mutta palkitseeko lopulta tarpeeksi? Levyn kolme pitkää kappaletta ovat äänimaailmaltaan sekä rakenteeltaan loppujen lopuksi kovasti toistensa kaltaisia ja voipi olla niin, etteivät kovin usein tietään levysoittimeen löydä. Potentiaalia kumminkin on ja juuri tällä hetkellä kuulostaa hienolta, joten uutta putkeen, kiitos.

Grey Park: Courses I-IV for agents abroad (CD-R, 267 lattajjaa 2006)

Ulkomaanagenttien jatkokurssi ei ilmeisesti ole järin bailaushenkinen koulutustilaisuus. Lehtori menee suoraan asiaan ja kalvosulkeiset jatkuvat iltaan asti. Alkeiskurssilla (A preparatory course for agents going abroad, 267 lattajjaa 2003) hassuteltiin ja leikittiin jopa rytmien parissa. Nyt keskitytään staattisiin, matalataajuuksisiin äänimassoihin, joiden lähteitä arvuutellessa ilta kuluu rattoisasti.

Genreluokituksille alttiit henkilöt voisivat makustella vaikka sellaisten käsitteiden kuin "ambient noise" tai vaikka (hui kauhistus) "dark ambient" parissa, mutta emme toki me, vaan tyydymme toteamaan, että ambienssia levyltä toki löytyy. Ilmaisun staattisuus saa helposti aikaan sen, että levyn kuuntelu sen soidessa unohtuu muilta askareilta, mutta esimerkiksi "Phonetrip 11.03.2005" -luennon kolinat ja hälyäänet havahduttavat kuulijan korvat sopivalla hetkellä.

Näin eteerisestä musiikista on vaikea sanoa mitään järkevää, mutta loppukommenttina voitaisiin todeta, että syventävät kurssit voisivat kiinnostaa myös kotimaan agenttia.

v/a: The Green Wah Tape (CD-R, Tulipesä 2006)

Dynamo, Turku, kesäkuinen ilta herran vuonna 2005. Meille, jotka syystä tai toisesta emme olleet paikalla, on nyt tarjolla tuon illan antimia kätevässä ja ilmaisessa äänitemuodossa.

Esiintyvien artistien ominaisuudessa paikalla olivat Avarus ja Jaakko Tolvi/Chris Corsano -duo.

Avaruksen hieman vajaa 25-minuuttinen "Namo"-jami on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna Avarusta. Vapaan ilmaisun sekavaa juhlaa. Esimerkiksi viimevuotisen Arus-julkaisun ekstaattiselle tasolle ei tällä kertaa kuitenkaan ylletä. Äänimassa on viehättävää, mutta soitto osuu turhan harvoin sille yhteiselle taajuudelle, joka luo epäkeskoja kosmisia harmonioita kuulijan korvissa. Huuliharppu (?) on mukava lisä äänimaisemassa.

Rumpusoolo luo termin kuulijassa lähes poikkeuksetta epämiellyttäviä ajatuksia. Pelkillä perkussiivisilla instrumenteilla operointi taantuu usein tekniseksi, melodiattomaksi ja jokseenkin hengettömäksi kolisteluksi. Poikkeuksia toki löytyy. Tolvi & Corsano. Kaksi rumpalia, kaksi rumpusettiä. Kiivastahtista nakutusta, hämyistä improvisaatiota ja kyllä, jotain, jota voisi kutsua jopa melodiseksi. Rumpalit on usein bändiyhteyksissä helppo ohittaa, mutta kun kuulee näitä äijiä näin pelkistetyssä muodossa, on entistä helpompi ymmärtää, miksi kyseessä on kaksi tämän hetken ehdottominta ykköspaukuttelijaa. Kuuminta hottia, sano.

Äänityskin on vallan korkeatasoista. Hiljaisemmissa kohdissa yleisöhäly häiritsee, mutta siitä voinee syyttää vain yleisöä. Olkaa hiljaa, ei teillä mitään sanottavaa ole.

Ihminen (KAS, Skullfucking Tapes 2006)

Ecce homo. Ruskeaan, punamaalilla roiskittuun paperipussiin pakattu mysteerikasetti ("ihminen, rec 26.08.04, many thanks.") loihtii itsestään aavistuksen liikaakin mysteeriä. Alitajunnassa nakuttaa häiritsevä ajatus: onko tämä kuitenkin pelkkää pilaa?

Kasetilta paljastuva musiikki on sinänsä tutuhkoa kauraa: free-folkin parissa liikutaan, ajoittain jopa niin ennalta-arvattavasti, että kävisi jopa finnish forest folk -parodiasta, tämä. Se ei sinällään tee sisällöstä arvottomampaa, sillä parhaimpina hetkinään (mitään kappalenimiä ei luonnollisestikaan ole) Ihminen kuulostaa vallan hyvältä. Mieleen juolahtaa verrokkina esimerkiksi Kemialliset ystävät. Parilla ensikuuntelulla myös Uton, mutta se mielleyhtymä on sittemmin kadonnut jonnekin. Hajanaista surinaa ja pörinäähän tämä on, mutta etenkin kolistelu&pillittely -hetket ovat ihan mainioita.

Mistä sitten lopulta onkaan kyse ja onko sillä väliä? Eipä, mutta eipä tässä mistään kovin oleellisesta julkaisusta taideta puhuakaan. Kaappishamanismia.

Fricara Pacchu: Waydom (KAS, Lal lal lal 2005)

Maniacs Dreamin Fricara Pacchun soololevy Waydom muistuttaa monilta osin MD:n mainiota Die Learn No Way -lp:tä (HP Cycle, 2004): hapossa uitettua kraut-henkistä motorik-kurnutusta. Vapaampaa kolinaa ja pulputustakin kasetilta löytyy, mutta parhaiten mieleen jäävät juuri napakat groove-biisit, kuten "Per Milles Up" ja "Deep House". Tao Tao -teemaa varioiva "Bella is a Beast" omaa sekin melkoista hittipotentiaalia.

Pääasiallisesti kitaran ja kosketinsoitinten (oletettavasti, ota näistä nyt aina selvää) muodostama äänivalli on kasettimuotoon sopivan tuhnuinen ja jollain tapaa "vedenalainen". Tylsiä hetkiä tai suvantokohtia ei tältä kassulta löydy, sen verta kompaktin mittainen se on. Kyl maar sitä turuus osataan.

v/a: More Arctic Hysteria/Son of Arctic Hysteria (2CD, Love/Siboney 2005)

Siboneyn aiempi Hysteria-kokoelma, Arktinen hysteria - Suomi-avantgarden esipuutarhureita (2001), keskittyi lähinnä Love- ja Eteenpäin-levyiltä kaivettuihin 60-70 -lukujen merkillisiin ääniteoksiin. Uuden kokoelman alaotsikko "The later years of early finnish avant-garde" kertoo, että nyt loikataan ajallisesti eteenpäin, mutta samalla myöskin lavennetaan skaalaa Love-kuvioiden ulkopuolelle (ymmärrettävistä syistä). Arktisen hysterian poika kattaa lähes neljä vuosikymmentä (1964-1989, joskin painopiste on 70- ja 80-luvuilla) suomalaista musiikillista hämyilyä.

Ajallisen aspektin lisäksi Arktisen hysterian poika eroaa isästään suurimmalta osin kenties sen suhteen, että siinä missä ensimmäisen kokoelman artistit edustivat pääasiassa jazzin ja melko akateemisen (tavalla tai toisella) musiikin maailmoja, uudemmalla kokoelmalla painopiste siirtyy (etenkin kakkoslevyllä) vapaan ilmaisun löytäneisiin punk- ja rock-artisteihin, sekä ns. outsider-estetiikkaa edustaviin vapaa-ajattelijoihin.

Kokoelman 70-lukupainotteinen ykköslevy toki sisältää edelleen lähinnä jatsia ja "varhaista" elektronista kokeilua (joka usein ihan käytännön syistä oli jollain tapaa "akateemista"). Sellaiset nimet, kuten Edward Vesala, M.A. Numminen, Pekka Airaksinen ja Paroni Paakkunainen, lienevät jo tuttuja asianharrastajille. Pekka Strengin "Olen väsynyt" ei sekään liene mikään uusi kuulokuva. Ykköslevyä vaivaakin hienoinen tuttuus ja uutuudenviehätyksen puute. Eipä silti, harva näistäkään alkuperäisjulkaisuista on cd-muodossa saatavilla.

Kakkoslevy, vaikka sisältääkin monia helpommin saatavilla olevia esityksiä (Kollaa kestää, Aavikon kone ja moottori, Kari Peitsamo, Jimi Tenor & His Shamans), on joka tapauksessa kiinnostavampi ja sykähdyttävämpi. Monenlaista pörinää ja melskausta (erikseen mainittakoon vaikka Silver, Jaakko Kangosjärvi, Swissair, Suomen poliisit ja Super Ladex) on pääpiru Jukka Lindfors onnistunut yhteen kokoamaan. Alunperin kaseteilla ja omakustannevinyyleillä julkaistuja hämmentäviä teoksia olisi muuten varsin vaikea saada kuuluvilleen, joten varsin hyvin More Arctic Hysteria onnistuu paikkansa liian täydessä levyhyllyssä oikeuttamaan. Lisääkin vastaavaa varmasti löytyisi, joten ei kun uutta putkeen, kiitos.

v/a: Kekkonen - Anarchy in the UKK (CD-R, 267 lattajjaa 2005)

"The ultimate party album" Kekkonen, jos joku ei sitä vielä tiennyt, tarjoilee turskin setin versiointeja J.O. Mallanderin klassisesta monotonian ylistyksestä "1962" (alkuperäisen kuulee varmastikin helpoiten etsimällä käsiinsä Love/Siboneyn Arktinen hysteria -kokoelman).

Pääasiassa suomalaisten (mukaan mahtuu vain yksi ulkolaisversiointi) underground-artistien luomukset jakautuvat periaatteessa kahteen kategoriaan: niihin, jotka ovat lähteneet täysin puhtaalta pöydältä ja niihin, jotka tavalla tai toisella hyödyntävät Mallanderin originaalia. Tapoja on monia.

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluville kappaleille on toisinaan hieman vaikea löytää oikeutusta niiden kokoelmalle mukaan ottamiseen (esim. Panssarijunan "1962" käyttää vain lyhyen Kekkos-samplen ja siirtyy nopeasti omille noiseblues-urilleen), toisinaan puhdas pöytä tuottaa tautisen hyvää meininkiä (Human Neutron Missile Squadin "Mää ole Kekkone"-cover Devon "Mongoloid"-biisistä).

Tyylilajit vaihtelevat luonnollisesti laidasta laitaan. elektroniikkaa edustavat mm. Mixer, Twisted Krister ja Kiva. ! & The Hysterians riuhtovat Kekkosta punkin tahtiin, Robert Horton taasen puuhaa delay-pedaalinsa kanssa. Tamminiemen pesänjakajat pistää Fagerholmia ja dubbia kehiin.

22 kappaleen joukosta löytyy montaa sorttia ja yhdellä istumalla kuunneltuna on käsissä melkoisen päätäsekoittava kokoelma. Hupia riittää useammallekin illalle. Mielenkiintoisia (käsitteet kuten "parhaita" tai "hyviä" tuntuvat turhilta tässä yhteydessä) esityksiä tarjoavat ainakin Toni Kandelin (ilmiselvin veto on myöskin yksi toimivimmista), Unidentified Sound Objects, Rene Kita ja Lamppukello. Jo mainituista voisi mainita uudelleen Tamminiemen pesänjakajien ja Human Neutron Missile Squadin levyn kenties hauskimpina vetoina.

En tiedä, tuleeko allekirjoittanut koskaan järjestäneeksi sellaisia pippaloita, joissa tämä levy olisi musiikin suhteen ykkösvaihtoehto, mutta olisivat ainakin jänskät pippalot, ne.

Damo Suzuki's Network: 3 Dead People After the Performance (CD, Ektro Records 2005)

Damo Suzuki's Network esiintyi aikoinaan myös Turussa, jo edesmenneessä Säätämössä. Tuosta keikasta ei ole jäänyt mieleen juuri muuta kuin Suzukin lyhyt ja karvainen olemus. Tämä liveäänitys on Jyväskylän vuoden 2003 keikalta, jolla Networkin virkaa toimitti kvartetti Jyrki Laiho - Jorge Ledezma - Jussi Lehtisalo - Mika Rättö. Olisi ollut varsin mukavaa nähdä moinen rytmiryhmä elävänä, Turussa kun esiintyivät Suzukin ulkomaiset toverit.

Noh, nyt kolmisen vuotta myöhemmin voimme kuunnella tuon illan antia cd-levyltä. Reilu 50-minuuttinen esitys lähtee vauhdikkaasti käyntiin ja sama tahti pidetään yllä koko ajan. Bändi takoo melkoisen vimmatusti (hauska kuulla pitkästä aikaa Rättöä rumpalina) ja vaikka improvisaatiosta onkin kyse, järin mielikuvituksekkaille lennoille ei oikein missään vaiheessa lähdetä. Riffi se on mikä hallitsee. Toisaalta, ei näin tehokkaan murjomisen sekaan mitään kovin hämyä kaipaakaan.

Suzuki itse antaa äänensä vaellella mataluuksissa ja korkeuksissa, mutta on pakko todeta, että vokaali-improvisaattorina Suzuki on melkoisen rajoittunut. Lyyriset riffit kuulostavat jokseenkin samoilta kuin esim. Cul de Sac/Damo Suzuki -levyllä Abhayamudra, mikä häiritsee ajoittain, vaan ei loppujen lopuksi kuitenkaan liikaa. Urautuminen sallittakoon, ei niillä instrumentti-improvisaattoreillakaan aina niin laajaa skaalaa ole.

Markku Peltola: Buster Keaton tarkistaa idän ja lännen (CD, Ektro Records 2006)

Markku Peltolan aiempi Keaton-levy, Buster Keatonin ratsutilalla (Ektro, 2003), oli ilahduttava, mutta myös jollain tavalla omituinen kokemus, joka ei koskaan onnistunut allekirjoittanutta vakuuttamaan sillä tavalla, että se olisi ansainnut paikkaansa toistuvasti kuunneltavien levyjen joukossa. Uusin Keaton syventää ja selkeyttää Peltolan musiikillista näkemystä.

Itää ja länttä tarkistetaan letkein instrumentaalifiiliksin ja edelleen taitanee eniten jäädä vaivaamaan materiaalin pienoinen keveys. Melkein kirjoitin "ideaköyhyys", mutta tulin toisiin aatoksiin: siinä olisi liian raskas tuomio. Olisi mielenkiintoista kuulla jotain näiden levyjen syntyprosessista. Rento meininki viestittää melko vapaamuotoisesta improvisaatiotekniikasta, mutta toisaalta kappaleiden selkeähköt ja ehkä jäykähkötkin teemat kielivät jonkinasteisesta sävellystyöstä. Kuin on, Markku?

Liikaa ajattelevalle musiikinkuuntelijalle vaikeuksia tuottaa myös musiikin lähes mahdoton lokerointi: mitä tämä on? Western-soundia, jatsihenkisyyttä, jopa viileää tanssilattiadubia ("Lex Plays His Luthor's Space")...

Edelliseltä levyltä mukana ovat musisoimassa Pike Kontkanen (jonka viulu useimmiten on ns. solistin asemassa), Tommi Laine, Timo Kaaja, Juppo Paavola, Arto Piispanen ja Janne Tuomi. Vierailijoina tällä kertaa mm. Ville Leinonen & Janne Laurila -kitaraduo, Tuomas Luukkonen, Reino Nordin ja Lex Luthor.

Vaikkei Buster Keaton tarkistaa idän ja lännen ehkä kaikilta osin ole täysin onnistunutta tai mukaansatempaavaa, niin se on kuitenkin edeltäjänsä tapaan täysin omaehtoista ja omansalaatuista musiikkia, joka ei muistuta oikeastaan mitään muuta mitä levylle ainakaan tässä maassa on äänitetty. Se on kunnioitettava saavutus, enkä panisi pahakseni, vaikka Buster Keaton vielä palaisi.

Risto/Mikko Torvisen viihdeorkesteri: Diskopallo/Maaseutu (7", Lipposen levy ja kasetti 2005)

Islaja/TV-Resistori: Melodi melodika/Kämmen kynsi kieli (7", Fonal Records 2006)

Tampereen Viihdeimperiumissa on yksi huono puoli: jäsentensä aikaansaannoksia on kovin heikonlaisesti saatavilla levymuodossa. Lipposen levyn ja kasetin julkaisema viimevuotinen splittisinkku sisältää Ristolta ja Mikko Torvisen viihdeorkesterilta yhden (1) biisin kultakin. Se on aika vähän. Riston "Diskopallo" tarjoilee kiihkeää apatiaa tyhjyyttään sykkiville tanssilattioille. Tuima ote bassosta ja moittiva äänensävy. Jos vaikka heruisi. Risto on hyvä. Mikko Torvisen viihdeorkesterin "Maaseutu" kalpenee pakostakin seuralaisensa vierellä. Löysää urkua ja justiinsa koossa pysyvää stemmalaulua. Tämä voisi kuulostaa oikein hyvältä albumilla menevämpien rallien välikkeenä, mutta ei oikein yksinään.

Fonal aloittaa vuoden 2006 aivan niin kuin pitääkin: vinyylillä. Islaja ja TV-Resistori versioivat toistensa biisejä ja etikettivirheestä huolimatta homma toimii. TV-Resistorin käsittelyssä Islajan Meritie-albumilta tuttu, hämyisääkin hämyisämpi mettäläisfolklaulu "Kämmen kynsi kieli" muuttuu napakasti surisevaksi poppihitiksi, jota jaksaa kuunnella kyllästymättä vallankin monta kertaa peräjälkeen. Islaja ei ole ehkä aivan yhtä hyvin versioinnissaan onnistunut. "Melodi melodika" on jäänyt jonkinlaiseksi välimuodoksi: TV-Resistorin poppirytmiä ja Islajan hämystelyä. Radikaalimpaa muunnostyötä olisin kaivannut. Yhtä kaikki, oikein hauska levyhän tämä.

v/a: Luonnon oikkuja (CD-R, Myrrys 2005)

Metsämorfeuksen Myrrys-label pukkasi ulos nättiin kangaspussiin verhotun kokoelma-cd:n, joka esittelee tuttuja ja vähän tuntemattomampia suomi-undergroundin artisteja.

Helsinkiläinen video/ääni-taiteilija 80juan80 bändeineen soittelee kovasti 90-lukulaista post-rokkia. Sekä "3arrive" että "Diahead" noudattavat melko orjallisesti post-rockin hiljaa/kovaa-dynamiikkaa, joskin mukaan sekoitetaan myös hieman elektroniikkaa. Vaikkakin homma sinänsä toimii ja kuulostaa ihan hyvältä, niin mitään erityisen uutta tuttuihin kuvioihin ei tuoda ja esmes Magyar Possen ylvääseen soundiin ei ylletä.

Mukajazz-duo soittelee elektrojatsiaan virtuaalibasson, -pianon ja -rumpujen voimin ja on varsin viileää sekä näpsäkän rytmikästä, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle turhankin siistiä ja hipsterimäistä puuhastelua. Jatsivimma taitaa jäädä uupumaan kun touhutaan midi-juttujen parissa. "Kaffeplörö" ja "Nacci" kuulostavat vielä keskenään niin samanlaisilta, että Mukajazzin omakustanne-pitkäsoittoon tutustuminen ei tavattomasti houkuta.

Musti Laiton on, pintapuolisen tutustumisenkin huomioon ottaen, jäänyt minulle kovin epämääräiseksi yhtyeeksi. Kosketuspintaa ei ole löytynyt, eikä löydy tälläkään kertaa. "Kaasari" on nimensä mukainen moottorirevitys, "Afrikan tähti" etenee kohtalaisen hyvän rummuttelun tahdissa ei-mihinkään. Jotain puuttuu, mutta en tiedä mitä.

Metsämorfeuksen kotikutoinen elektronimusiikki on viehättänyt aiemminkin, ja viehättää nytkin. "Hippasilla" on mukava tunnelmapala, "Makea hybris" säröisämpi ja hajanamaisempi, mutta samalla myös persoonallisempi, glitch-henkinen raita.

Mitäpä Verdestä sanoisi? Ei kai muuta, kuin että "Salarakas nykyajan huora" on hieno biisi. Vesiääniä, käsiteltyä ihmisääntä, jonkinlainen rytmikone (?), surinoita ja hurinoita. Jotkut osaa, toiset ei.

Folk-maisteri Veera Voiman "Raudan synty" liikkuu hämy-folkin ja trad-folkin välimaastossa. "Kalevalaista" (en tiedä mitä se on tarkoittavinaan, mutta enpä tähän hätään parempaa termiäkään keksinyt) laulantaa ja simppeli, hypnoottinen, perkussiivinen säestys. Tätä sorttia kuulisi erittäin mielellään lisääkin.

Pekko Käppi on tapansa mukaan tavattoman hyvä. "Pirun renki" on hidas jouhikko-drone, joka loppuu aivan liian äkkiä.

Six Moon Night on minulle tuikituntematon nimi. Biisinsä "Hrtzhorn" on mahdollisesti jousisoittimilla ja delaylla luotu teos, joka kuulostaa sen verta hyvältä ja kiinnostavalta, että mielelläni kuulisin ja tietäisin lisää. Kuka mahdollistaisi sen?

Aekien "Kallopelto" on sekin jonkin sortin elektronimusiikkia, tällä kertaa matalataajuuksista ja jokseenkin perkussiivista. Suuria tunteita se ei sytytä, kertakäyttökamaksi taitaa jäädä.

Hirvileuka impro-folkkailee mainiosti. "Kellomestari" sisältää monennäköistä ja -kuuloista soitinta, parhaiten mieleen jää koko ajan mukana seuraava haitari. Haitari on jalo soitin ja sitä on aina ilo kuulla tämänkaltaisissa yhteyksissä. Parhaimmillaan "Kellomestari" on hetkinä, joina soitto osuu yhteen juuri sillä oikealla tavalla. Sillä tavalla, että kaikki on just kohdallaan ja saavutetaan jonkinlainen korkeampi taso. Hieno päätös hieman poukkoilevalle kokoelmalle.

Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (CD, Ektro Records 2006)

Rättö ja Lehtisalo ovat toisen levynsä, Pari lepakkoa Transsylvaniassa, jumitusjammailun jälkeen palanneet ensimmäisen levyn, Kopernikus hortoilee näkinkengässä, friikkidiscopoppailuun ja syntikkasoundeihin. Hyvä niin. Duon (mukana myös Turo Sinkkonen, Tomi Leppänen ja Aki Peltonen) ilmaisu on hioutunut täydellisyyttä hipovan iskeväksi.

Vaikka onkin vasta tammikuun puoliväli, olisi kovasti helppoa nimetä Ed Bentton jo nyt vuoden parhaaksi levyksi, sen verran riemastuttavaa, pirteää ja iloiseksitekevää musiikkia tämä on. Syntikat ja perkussiot hallitsevat äänimaailmaa ja näitten taustojen päälle Rättö (ja jonkin verran myös Lehtisalo) hokee höpöhöpöhokujaan ("Sport, beibi, sport"), tarinoi posliinikaupan Bellasta, meribiologikomisariosta tai pommikonelennännästä. Jonkinlaisena teemana levyllä on kisahenki, jota ilmentää myös kansista löytyvä "MJ Präpin" novelli.

Levyn ehdoton helmi on "Posliinikaupan Bella", jossa Rättö ja Lehtisalo ovat osuneet sellaiseen rytmiikan kultasuoneen, että jos kyseessä ei ole puhtaasti onnekas sattuma, niin ovat herrat suorastaan neroja. Voi olla, että ovat.

Juokse, hani, juokse. Ui, hani, ui.